Istuvan sukupolven paradoksi ja nostalgiset pihapelit

Posted on Posted in Volttimedia blogi
Red Ducs. Kuva: Jari Mönkkönen
Red Ducks. Kuva: Jari Mönkkönen

Tutkija Mikko Salasuo puhui Helsingin Sanomissa lasten urheilusta. Kirjoituksessa oli paljon hyvää, mutta muutamat asiat jäivät pohdituttamaan ja herättivät ajatuksia. Kaipaan itsekin pihaleikkien ja -pelien aikaa, mutta valitettavasti harvassa ovat ne pihat, joissa vielä liikettä tapahtuu. Aivan pieniä leikki-ikäisiä lapsia ovat puistot vielä päivisin täynnä, mutta hiljalleen kouluvuosien alkaessa ja edetessä pihat, puistot ja kadut tyhjenevät liikkuvista lapsista. Lapset ulkoilevat usein kännykkä kädessä, katse kiinni ruudussa tai jämähtävät pelaamaan peukaloita liikutellen pihan perälle. Saatan aamuisin pienintä lastamme kouluun ja vastaan kulkee lapsia peleihin kiinni jumittuneena niin, että liikenteen seuraaminen jää minimiin. Esimerkin voima toki löytyy tähänkin meistä aikuisista.

Uskon vahvasti, että kännykät ja koneet ovat yksi suuri este riittävälle lasten motoriselle kehittymiselle, saati huippu-urheilijoiksi kasvamiselle. Koneiden ja pelien voima naulitsee lapset maagisesti paikoilleen tunneiksi. Samalla myös levottomuus lapsissa kasvaa. Ärsykkeitä tulee valtavasti ja ”pikapalkintoja” aivoille. Koneaika ei ole lepoa, eikä rauhoittumista, vaikka paikallaan ollaankin.

Lasten rauhoittumisen ja keskittymisen kyvyn puute on ollut yksi merkittävimmistä uusista empiirisistä havainnoistani, kun olen lapsiryhmiä ohjannut. Viikon Skills-leirillä otimme joka päivään mukaan rentoutumis- / mindfulness-harjoitteet. Alkuun jo kahden minuutin rauhoittuminen oli vaikeaa, mutta viiden päivän aikana etenimme jo 12 minuutin keskittyneeseen rentoutumiseen. Olin todella ylpeä lapsista ja onnellinen kommenteista. Suurin osa koki olonsa hyväksi ja he tunsivat rentoutumisen voiman. Joku oli jo käyttänyt harjoitteita hyväksi nukahtamaan mennessä ja toinen osasi kuvailla tuntemuksiaan, kun ”vielä riehui ja kun rentoutui”.

Olen nimennyt ”istujien sukupolven ongelman”. Se on hassu paradoksi, jossa lapset liikkuvat liian vähän, mutta samalla myös pysähtyvät liian harvoin. Aivot käyvät kovilla kierroksilla, mutta kroppaan liike patoutuu ja kaikki latautuneisuus purkautuu ylikierroksina, keskittymisvaikeuksina ja jopa aggressioina.

Liikettä siis tarvitaan ja paljon. Nykysuositusten mukaan jo kolme tuntia päivässä. Jos vanhemmat, koulu tai ympäristö eivät pysty auttamaan tämän toteutumisessa, niin urheiluseurojen on otettava vastuuta isommasta roolista. Seurat haluavat tarjota liikettä lapsille, mutta myös kasvattaa huippu-urheilijoita. Ilman riittävää liikunnan määrää se ei ole mahdollista. Lasten motoriset valmiudet ovat seuraan tultaessa yhä heikommat. On taitavia futaajia, jotka eivät osaa pyöräillä, luistella tai uida, saati kieriä, hypätä tai heittää. HJK on tehnyt nappulaklubissa ja tyttöedustusjoukkueiden puolella ison ratkaisun. Yhden futiskerran tilalle tulee talvikauden ajan GOS-treenit monipuolistamaan harjoittelua. Uskon, että tällä tulee olemaan iso vaikutus harjoitteluun ja lasten motoriseen kehittymiseen pitkällä tähtäimellä.

Vielä on palattava niihin rakkaisiin pihapeleihin. Voisivatko seurat napata itselleen ohjattujen treenien rinnalle pihapelien mahdollistajan roolin? Jos seurat tarjoaisivat tiettyjä vuoroja kentillä ”Free Games”, joissa olisi esim. yksi valvoja paikalla, jonka tehtävänä on vain seurata, että kaikki toimii. Lapset saisivat itse organisoida toiminnan ja pelata omilla säännöillään ja tahdillaan. Seura auttaisi vuorojen markkinoinnissa, jotta paikalle saadaan riittävästi pelaajia.

Viime viikonloppuna koin yhden parhaimmista lastenliikunnan kokemuksistani. Poikamme koulukaverit olivat keränneet eri-ikäisten katusäbäjoukkueen aivan itse ja olivat treenanneet keväästä lähtien yhdessä, omalla ajalla. Eri lajitaustoista ja joukkueista tulevat pojat pelasivat Kauppakeskus Kaaren kattoparkilla yhdessä upean miniturnauksen. Yksi isommista pojista oli valmentaja ja peli eteni täysin poikien johdolla. Toki pelaamisen ja joukkuetoiminnan malli on saatu ohjatusta urheilusta ja se on arvokas pääoma, mutta nyt saatiin itse toteuttaa täysin pelaamisen ilo. Vieläkin sydän sykkii Red Duckseille.