Sytytä innostuksen liekki – muuta ei tarvita

Posted on Posted in Volttimedia blogi

Hyvä mittari lasten harjoitusten onnistumiselle on hymyn, innostuksen ja liikkeen määrä. Kun treenissä kaikki on kohdallaan, toistoja syntyy kuin itsestään. Lapset haluavat kokeilla ja tehdä, yrittää uudelleen – harjoituksissa on positiivinen vire. Mutta miten hyvä fiilis tehdään? Ja kuinka sitä lisätään?

Edesmennyt liikuntatieteen tohtori Mikko Pehkonen tutki vuonna 2000 julkaistussa väitöskirjassaan liikuntataitojen oppimista ja opettamista. Tutkimus keskittyi telinevoimistelutaitoihin ja koululiikuntaan. Tutkimuksessa yksi merkittävä tulos oli opettajan palautteessa. Tärkeintä oli, että oppilaan suoritus huomioidaan ja että sitä kommentoidaan. Opettajan innostuneisuudella oli tarttuva vaikutus.

Tämä tutkimustulos on helppo allekirjoittaa. Kun lasten tunti on hyvin suunniteltu ja organisoitu, jää aikaa ryhmän tarkkailulle, kannustukselle, neuvoille ja ohjeille. Innostuneesti ja kiinnostuneesti annettu palaute menee helpommin perille ja sitä kautta syntyy oppimista.

Oppiminen ja onnistumisen kokemukset ovat avaintekijöitä motivaation vahvistumiselle. Parhaan välittömän palautteen saa lapsen silmistä. Innostuksen ja ilon välkähdys katseessa – ja bonuksena spontaani hymy − on myös ohjaajalle palkinto.

Isossa lapsiryhmässä ei ole helppo huomata ja kohdata jokaista lasta, mutta se on taito, joka ohjaajan tulee hallita. GOS-ohjaajien koulutuksissa painotamme, ettei saa tulla tilanteita, jossa lapsi pääsisi ”ajelehtimaan” tunnin läpi ilman, että ohjaaja on edes kerran katsonut häntä silmiin tai huomannut hänet. On surullinen tunne ”olla kuin ilmaa”. Jokainen lapsi ansaitsee tuntemuksen, että kuuluu ryhmään ja on tärkeä.

Onnistuneella tunnilla ohjaaja ehtii myös huomata, kun jokin pelottaa. Pienissä lapsissa on esimerkiksi usein joku, joka pelkää hippaa. Ohjaajan kädestä kiinni pitäen joukossa juokseminen on turvallisempaa. Jollakin saattaa taas olla vaikkapa kestoinho kuperkeikkoja kohtaan. Jos ohjaaja onnistuu huomaamaan naaman mutristumisen ja voi hiljaisesti kysäistä syytä, antaa kannustavia ja rohkaisevia sanoja, avustusta tai luvan jättää liikkeen väliin, niin tunne voi olla helpottava. Positiivisen lähestymisen kautta todennäköisesti tulee hetki, jolloin pelkoa kokeva uskaltautuu lopulta kokeilemaan liikettä. Ja kun hän siinä lopulta onnistuu, oppimisen ilo on täydellisimmillään.

Kosketus on osalle lapsista vierasta, mutta tiettyihin lajeihin, kuten voimisteluun, se kuuluu luonnollisena osana. Erilaisissa avustuksissa ollaan lähellä lasta. Samalla on helppoa ja luontevaa taputtaa selkään, kätellä, läpsäistä yläfemmat tai laskea käsi olkapäälle rohkaisun tai sanallisiin ohjeisiin keskittymisen tueksi. Venytysliikkeissä käydään korjaamassa asentoja ja ohjataan liikkeitä oikeaan suuntaan. Samalla on hyvä hetki kohdata lapsi.

Tunnin lopetus on vielä viimeinen paikka ”pelastaa tilanne”. Kun valmensin kilpavoimistelijoita, niin meillä oli salilla tapana kätellä voimistelijat treenin päätteeksi. Samalla katsottiin silmiin. Siinä hetkessä oli helppo huomata, jos jokin oli jäänyt mieltä painamaan ja asia pystyttiin vielä käymään läpi.

Isommissa lapsiryhmissä ei vie paljon aikaa kerätä porukka riviin ja kuulostella päivän fiilikset vaikka peukun näyttämisen muodossa. Peukku ylös, sivulle vai alas? Päälle läpsyt koko rivin kanssa ja pukkariin siirtyessä muutaman sanan vaihto niiden kanssa, joiden peukku oli kääntynyt alaspäin.

Liikunta tuo parhaimmillaan puhdasta iloa. Kohtaa ja kannusta – ja sytytä innostuksen liekki.